Riippuvaisen käytöksen ytimessä on usein erillisyyden kokemus. Koemme käytöksestämme häpeää. Koemme olevamme erilaisia kuin muut ihmiset. Koemme, että meidän ja muiden ihmisten välillä on ikään kuin näkymätön raja-aita. Syvällä sisimmässämme pelkäämme paljastuvamme. Jos paljastumme, meidät hylätään.
Erillisyyden kokemus kumpuaa historiastamme. Jossain kohtaa matkan varrella olemme kadottaneet yhteyden itseemme sekä muihin ihmisiin. Näihin yhteyden rikkoviin tapahtumiin liittyvät olennaisesti traumaattiset kokemukset.
Mitä trauma tarkoittaa?
Yksi tapa määritellä tämän tyyppiset traumat on Lapsuuden haitallisten kokemusten lista. Tämän lisäksi on olemassa niin sanottuja kehityksellisiä traumoja, joissa on kysymys siitä, että meillä on jäänyt elintärkeitä tarpeita täyttymättä suhteessa meistä huolta pitäviin aikuisiin.
Gabor Maté, jonka ammatillisessa opinto-ohjelmassa olen tällä hetkellä, haastaa tätä luokittelua sanomalla, että trauma ei itse asiassa ole itse kokemus, vaan se, kuinka tulkitsemme tapahtuneen. Trauma on toisin sanoen se merkitys, jonka tapahtuneelle annamme. Tämä on se kokemus, joka eristää meidät muista ihmisistä.
Traumaattisten kokemusten seurauksena olen alkanut uskoa, että en ole hyvän arvoinen, tarpeeksi hyvä, olen huonompi kuin muut ja siten arvoton. Maailma on tuntunut monesti epäreilulta ja liian voimakkaalta vastustajalta. Olen luovuttanut. Riippuvuus on ollut minulle yksi tapa vahvistaa tätä uskomusta, toki tiedostamatta, ja osoittaa itselleni se, kuinka arvoton oikeasti olen.
Maté sanoo myös, että koska traumat syntyivät suhteessa toisiin ihmisiin, niitä myös voidaan hoitaa suhteessa toisiin ihmisiin. Tästä päästään siihen, miksi mielestäni toipumisessa yhteisöllä on ensisijainen asema.
Oma tieni yhteisöön
Olen ollut nyt raittiina yli 20 vuotta. Blogikirjoitus aiheeseen liittyen täällä.
Itselleni ihan perusjuttu on se, että en olisi raittiina, jos en olisi löytänyt toipuvien yhteisöä. Minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, kuinka pysyä raittiina. Yhteisöstä olen saanut aina tukea ja apua kun sitä olen tarvinnut ja ennen kaikkea, silloin, kun olen sitä pyytänyt.
On todella vaikea kuvata sanoin niitä lämmön tunteita, kun uskalsin ensimmäisiä kertoja tulla esiin ryhmässä oman keskeneräisyyteni kanssa ja muut eivät ennakkoluuloistani huolimatta hylänneet minua. Päinvastoin kävi niin, että mitä enemmän haavoittuvuuttani pystyin näyttämään, sitä enemmän ihmiset ottivat minut omakseen.
Ryhmän voima on ollut siinä, että vaikka meillä kaikilla on omat erityispiirteemme, on myös olemassa yleinen ihmisyys tai inhimillisyys, joka tekee meistä ihmisistä yllättävän samanlaisia. Tarpeet, joita yritämme täyttää riippuvuuden kautta, ovat monesti yhteisiä ja ennen kaikkea inhimillisiä perustarpeita. Olen kuullut lukemattomia kertoja, kuinka jonkun vaikean asian sanottuani minua on tultu kiittämään sanomastani, koska ”Minulla on ihan sama juttu, mutta en ole uskaltanut puhua siitä.”
Toki ryhmällä on ollut myös positiivinen vaikutus siinä, että olen saanut sitä kautta ystäviä. Jäin aika yksin, kun raitistuin. Sain mahdollisuuden harjoitella rehellisyydelle ja aitoudelle pohjautuvaa ystävyyttä, jollaista olin tuskin koskaan kokenut.
Millainen yhteisö tukee toipumista?
Sanomani ydin on, että jos sinulla on riippuvuuksia tai haitallisia käyttäytymismalleja, et ole yksin.
Kaikki ihmiset jollain tavalla pakenevat elämän haastavuutta ja haluaisivat kokea enemmän ja enemmän mukavuutta. Jos uskallat astua sen kynnyksen yli, jonka toisella puolella on toipujien yhteisö, en usko, että tulet katumaan.
Toki kaikki yhteisöt eivät tue toipumista, vaan on myös toksisia yhteisöjä. Neuvoni onkin tämä: jos et saa olla yhteisössä omaa itsesi ja sinua aloitetaan rajoittaa liikaa, henkilökohtaisiin asioihisi puututaan ja sinua painostetaan tekemään asiat tietyllä tavalla, juokse.
Edellä mainitut piirteet eivät tue aitoa henkistä kasvua, jonka päämääränä ainakin itselleni on oman autenttisen itsen löytäminen. Tämä tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse puolustaa tai yrittää suojella itseäni, vaan hyväksyn itseni juuri sellaisena kuin olen tässä ja nyt. Yhteisöni tukee minua tässä kasvussa. Olemme toistemme rinnalla tapahtui mitä tahansa.
Koen olevani arvokas ja hyvän arvoinen.