Joskus riippuvuuksista irti pääsemisen prosessi alkaa turhauttaa. Tuntuu, että vaikka tekisimme mitä, niin muutosta ei tule.
Se ei ole totta. Muutosta tapahtuu koko ajan ja saatat olla lähempänä ratkaisua kuin tajuatkaan.
Riippuvuuden ja toipumisen polulla on erilaisia vaiheita. Jokaisen polku on erilainen. Jotkut pyrkivät vähentämään haittoja ja jotkut täysraittiuteen. Minun tehtäväni ei ole kertoa sinulle, mikä sinun polkusi on. Se sinun on oivallettava itse.
Olen nähnyt monia tieteellisiä malleja riippuvuuden vaiheisiin liittyen ja usein ne ovat hyvin teknisiä. Sellaiselle malleille on varmaan tilausta, mutta olen etsinyt kansantajuisempaa vaihtoehtoa.
Tutkiskelin syömishäiriöön liittyviä nettisivuja oman bulimia-taustani takia ja törmäsin syömishäiriön vaiheiden malliin. Koin jonkinlaisen herätyksen ja aloin miettiä, voisiko mallista työstää sellaista mallia, joka koskisi kaikenlaista riippuvaista käytöstä ja josta voisi olla apua riippuvuuksien ja toipumisen polun hahmottamisessa.
Seuraavassa kokeilen tehdä tämän oman tarinani kautta.
1. Kuherrusvaihe
Se oli se ensimmäinen humala, joka vei pois mielen levottomuuden ja pelot siitä, että en kelpaa sellaisena kuin olen. Tästä seurasi pitkä kausi, jona selitin itselleni, että alkoholi on osa minua, minä vain biletetän.
Koko identiteettini alkoi rakentua alkoholin ympärille. Sain porukassa hyväksyntää ja ihailua. Minut tunnettiin sinä tyyppinä, joka juo miehet pöydän alle.
Alkoholi ei ollut ongelma, vaan ratkaisu. Se teki minut voittamattomaksi, kauniiksi ja estottomaksi. Ei ollut sääntöjä. Päihteiden käytön kielteiset seuraukset – niitä ei ollut. Niin ainakin kuvittelin. Kielto vahvistui ja vahvistui.
2. Kärsimysvaihe
Käännekohta oli, kun ensimmäiset itselleni asetetut juomiseen liittyvät säännöt rikkoutuivat. Yksi sääntö oli se, että en juo ikinä ennen kello kahtatoista. Toinen se, että en juo useampaa päivää putkeen. Keräsin kalenterin hymynaamoja osoittamaan, minä päivinä olin ollut ilman juomista. A-klinikka. Antabus. Paikkakunnan vaihto. Itkuviinat. Valehtelu. Velat.
Dopamiinia erittyi edelleen, mutta mielihyvä alkoi pikkuhiljaa hiipua. Lopulta kävi niin, että ei ollut enää nousuhumalaa. Päihteen ainoa tehtävä oli pitää poissa pelko ja ahdistus. Rappio oli hiipinyt salakavalasti kaikille elämän osa-alueille: fyysiseen, psyykkiseen, emotionaaliseen ja sosiaaliseen elämään.
Minä taisin olla viimeinen, joka tämän tajusi. Ympäristö oli reagoinut jo aiemmin, mutta sanoin kaikille, että jos he tietäisivät, kuin kauhea elämäni on ollut, niin hekin suosittelisivat minulle juomista. En tajunnut, että elämäni kauheus johtui juomisesta.
3. Toive muutoksesta
Muutoksen toive alkoi aueta minulle vasta sitten, kun olin romahtanut pohjaan ja päässyt pidempään päihdehoitoon. Siellä ymmärsin ensimmäistä kertaa, että se fakta, että en saa pidettyä korkkia kiinni, jos alan juomaan, ei johdu siitä, että olen tyhmä. Minulle kerrottiin, että on kyse sairaudesta.
Vertaistukiryhmissä tutustuin ihmisiin, jotka olivat samassa vaiheessa, pidemmällä tai jotka vasta miettivät, kannattaisiko lopettaa. Ryhmissä kuulin, kuinka ihmiset olivat selvinneet kaikenlaisista elämän kriiseistä raittiina. Pikkuhiljaa tajusin, että myös minulla on mahdollisuus.
Kävin koukkaamassa kerran kärsimysvaiheen kautta. Ajattelin, että koska olen nuori ja nainen, en voi olla alkoholisti. Ajattelin myös, että olen oppinut niin paljon päihderiippuvuudesta, että pystyn välttämään ansat.
Puolentoista kuukauden ränni riitti siihen, että sain selvitettyä, kummalla puolella haluan olla: raittiina vai kärsivänä alkoholistina. Roskapankin päivävuoro vaihtui taas ryhmiin.
4. Muutosten tekeminen
Koko arki piti pistää uusiksi.
Päihteettömässä yhteisössä asuessani minulle opetettiin, että raitis päivä alkaa sijatun sängyn ääreltä. Rutiinit. Rutiinit. Rutiinit. Syön hyvin ja säännöllisesti. Nukun tarpeeksi. Harrastan liikuntaa. Hankin työpaikan. Maksan laskut.
Yksin jäämisen sijaan hakeudun yhteisöön. Hoidan itseäni vertaistukiryhmissä. Soitan kaverille, jos alkaa tehdä mieli viinaa. Teen inventaariota menneestä. Hyvitän niitä, joita kohtaan olen toiminut väärin. Autan apua tarvitsevia. Toiminta on taikasana.
5. Ylläpito
Kuherruskuukausi oli ohi.
Päivät alkavat muistuttaa toisiaan. Ahdistukseni ja itsesäälini eivät lievene. Huomaan, että elämääni on tullut uusia riippuvuuksia. Syön ihan liikaa karkkia. Ostan ihan liikaa kaikkea krääsää. Teen ihan liikaa töitä. Sekoilen ihmissuhteissa. Joku heittää termin ”läheisriippuvainen”. Koen inhoreaktion ja vastustamista. Mutta oikeassahan hän on.
Tuntuu, että pelkät ryhmät ja vertaistuki eivät auta enää tässä kohtaa.
Elämään tulee terapia, joka alkaa muuttaa elämää syvällisellä tasolla. Mindfulness ja meditaatio osoittautuvat yllättäen aivan ehdottoman tärkeimmiksi työkaluiksi raittiuden ylläpitämiseen ja ennen kaikkea tunne-elämän raittiuden saavuttamiseen.
6. Tunne-elämän raittius
Tunne-elämän raittiuden eteen on pitänyt tehdä töitä.
Minulle tunne-elämän raittius on sitä, että elän itseni näköistä elämää. Ymmärrän, että kasvu on osa ihmisyyttä. Olen valmis oppimaan ja menemään eteenpäin. Uskon, että muutos on mahdollista. Tiedostaminen, hyväksyminen ja lempeys itseäni kohtaan ovat minulle luontaisia asenteita.
En pelkää kohdata haastaviakaan tunteita ja ajatuksia. Tiedän vahvuuteni. Osaan sanoittaa tarpeeni ja asettaa rajat. Olen itseni paras ystävä.
Tunne-elämän raittius on vapautta.
Mitä ajatuksia tämä herättää? Pystytkö samaistumaan? Missä kohtaa sinä olet menossa? Toki eri vaiheet eivät ole sellaisia, että niitä edetään järjestyksessä. Taaksepäin pääsee melkein aina paitsi kuherrusvaiheeseen. Se on se vaihe, jota koko ajan alitajuisesti haemme.
Mutta se on uuden tekstin aihe.