Jaksaa, jaksaa… Tai sitten ei

Olen seurannut viime aikoina kirjoittelua liittyen opettajien työssä jaksamiseen ja työhyvinvointiin. Pääasiassa fokus pyörii yksittäisten opettajien purkauksissa ja sitten näissä “Riittääkö opettajalla aikaa oppimiseen?” -tyyppisissä jutuissa, joissa lausuntoja antavat kaikenlaiset koulutuksen asiantuntijat, ei opettajat. Edellä mainitut jutut julistavat pääsääntöisesti kahta sanomaa: opettajan työ on rankkaa ja se on muuttunut ja muuttuu koko ajan byrokraattisemmaksi.

Kaikesta huolimatta koen itse, että jaksan työssäni paremmin. Ajattelin jakaa tässä niitä ajatuksia ja toimenpiteitä, joilla olen lähtenyt itse lataamaan akkujani. Minulla on siis vajaan kymmenen vuoden takana aika, jolloin tuntui, etten jaksa enää. Itkin pienestäkin vastoinkäymisestä ja työt tulivat uniini. Toki viime yönäkin heräsin ja huomasin nähneeni unta monialaisten projektien arvioinneista, mutta kyseessä on nykyään enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Joskus olin niin kierroksilla nukkumaan mennessäni, että nukahtaminen oli miltei mahdotonta. Nukahdin herätäkseni taas parin tunnin päästä uudestaan.

Töissä olin koko ajan todella impulsiivinen ja pahalla tuulella. Eräs kollega sanoikin jälkikäteen, ettei minulle uskaltanut tulla sanomaan mitään. Toki toisten kanssa tulee toimeen paremmin kuin toisten. Se on selvää. Minusta on hyvä merkki, etten edes muista, milloin minulla olisi ollut esimiehen tai työkaverin kanssa konfliktia.

Tietoisuus omasta kehosta, tunteista ja mielestä. Tämä on kaiken A ja O. Jos mindfulness ei anna kuin yhden asian ihmiselle, olkoon se tämä. Kyky huomata, miten keho on jännittynyt, olkapäät korvissa, vatsalihakset ja leukalihakset tiukkana. Asioiden kohtaaminen rennolla keholla tuo tilaa asioiden ja niiden aiheuttaman reaktion välille. Automaattiohjauksella olemisen sijaan pystyy harkitsevampaan toimintaan.

Huumori. Se, että osaa nauraa itselleen, omalle ryppyotsaisuudelleen ja mokailuilleen. Musta huumori kollegoiden kanssa. Kutosluokkalaiseni ovat alkaneet käyttää sanaa “sarkasmi”. Se tuo taas uuden tason vuorovaikutukseemme.

Positiivista ja kannustavaa kohti. Tunteet tarttuvat. Positiivisuus tarttuu ja niin tarttuu negatiivisuuskin. Jaan innostukseni niiden työkavereidan kanssa, jolta saan myötäinnostumista. Suojaan itseäni, jos jollain on tapana torpata tai mitätöidä ideani.

Hassuttelu. Liittyy edelliseen. Draama ja leikkiminen oppilaiden kanssa. Go Noodlen yhteisölliset aktivointivideot on hyviä, jos ei muuta keksi.

Myötätunto itseä kohtaan. Tätä on stressi. Tätä on kiire. Tätä on kärsimys. On ookoo olla herkkä. On ookoo, ettei tiedä tai osaa. Ei tarvitse olla täydellinen.

Lepo. Olen temperamentiltani todella aktiivinen. Työajassani ei ollut rajoja. Vastailin Wilma-viesteihin myöhään iltaisin. Kun en ollut töiden parissa, olin suorittamassa jotain muuta. Kalenterini oli ihan täynnä. Nykyään pyrin tekemään kaiken työn koululla kello 16 mennessä. Välillä teen töitä viikonloppunakin, mutta se on hyvin rajattua.

Vapauttavaa on myös se, että saa tehdä, mitä päähän pälkähtää. Aikatauluttomuus. Unet joka yö vähintään kahdeksan tuntia.

Nyt olen alkanut miettiä enemmän ja enemmän sitä, että tarvitseeko jokaisen tyhjän aukon täyttää esimerkiksi somettamisella. Voisivatko nuo hetket olla niitä hengitys- ja rentoutustaukoja?

Opetuksen yksinkertaistaminen. Jos ei ole jaksamista ja aikaa, niin ihan perusoppitunnit riittävät. Yksi projekti kerrallaan.

Tee. Yksi. Asia. Kerrallaan. Muut voi laittaa listalle ja niihin voi palata, kun on aikaa.

Viikkosuunnittelu. Suunnittelen perjantaina seuraavan viikon valmiiksi. Siitä lisää täällä.

Merkityksellinen kohtaaminen. Kollegan auttaminen, jos hän pyytää apua. Oppilaan kohtaaminen kiireettömästi. Jos minulla ei ole juuri silloin aikaa, sanon, että nyt ei käy, mutta kun olen saanut tämän valmiiksi, palaan asiaan. Tietoinen kuunteleminen (juttu täällä). Toisen näkeminen.

Avun pyytäminen. Ei varmaan vaadi mitään lisäselityksiä.

“Se on vain työtä.” Opettajuuteni aallonpohjassa tämä oli viesti, jonka takana oli koulumme senhetkinen kuraattori. Hän tuki jätti-isoa superlevotonta luokkaani – ja minua. Tuntui, että joka välitunnin jälkeen tuli uutta selvitettävää. Kun oppilaiden kanssa meni ihan ookoo, niin tuli vanhemmilta kaikenlaista kyseenalaistamista ja syyttelyä (toki suurin osa vanhemmista oli aivan kultaisia <3). Tuntui, että aina, kun pyysin apua, homma kääntyi siihen, että olinko minä  tehnyt tarpeeksi. Aivan kuin kaikki olisi johtunut minusta. Tunsin olevani ihan nolla. Työ oli elämäni, enkä nyt puhu positiivisessa mielessä. Selviytymistä, päivien laskemista.

Teen työtäni sydämelläni. Minun ei kuitenkaan tarvitse ottaa asioita henkilökohtaisesti. En pysty muuttamaan tai pelastamaan kaikkia kohtaamiani lapsia. Turvallisen aikuisen titteli on ihan riittävä.

 

Viikkourakat stressinhallinnan välineenä

Ajattelin aloittaa juttusarjan siitä, millaisia käytänteitä tunne- ja tietoisuustaitojen ekä vahvuuspedagogiikan tukena on luokassani. Uskon, että tärkeää on oppia näitä taitoja elämää varten ja siksi ohjata oppilaita käyttämään niitä arjessa luokan ja koulun ulkopuolella. Yksi tärkeä käytänne ovat viikkotehtävät, joita olen antanut luokalleni vuosien saatossa. Sitä ennen on kuitenkin hyvä kertoa pari sanaa siitä, kuinka “opetuksen byrokratia” toimii luokassani.

Vuosia sitten, kun kävin läpi jaksamiseen liittyviä asioita elämässäni, aloin etsiä konkreettisia työkäytänteitä, jotka vähentäisivät stressiä. Olen huomannut, että listojen tekeminen on minulla yksi tärkeä työkalu. Kun laitan tärkeät asiat heti muistiin, minun ei tarvitse pitää niitä mielessäni sen pidempään, vaan voin palata niihin sitten, kun siihen on hyvä aika. Minulle tämä aika on vapaa välitunti tai tuokio heti viimeisen oppitunnin jälkeen.

Listojen tekemisestä se ajatus sitten lähti. Aloin jo kakkosluokan keväällä opettaa oppilailleni viikkourakoiden (esimerkkikuva sivun alareunassa) periaatetta. Tai ehkä kyse on enemmänkin tulevien hommien listasta. Listasin viikkourakkalappuun kaikki ne asiat, joita tulisimme opiskelemaan seuraavan viikon aikana. Lisäksi lapussa on erilliset kotitehtävät, kuten lukuläksyt ja niin sanottuja ekstratehtäviä, joista saa pisteitä Class Dojo-palkitsemisjärjestelmään. Tästä järjestelmästä kerron myöhemmin erillisessä kirjoituksessa.

Urakkalappujen lopussa on ollut aina joku viikkotehtävä joko kirjoitusmuodossa tai QR-koodina silloin, kun opetin oppilailleni niiden käyttöä. Näistä viikourakoista tulen kirjoittamaan tähän sarjaan useamman postauksen. Viikkotehtävien aiheita on olleet mm. luonteenvahvuudet, tietoisuustaitoharjoitukset ja kotityöt.

Urakat palautetaan yleensä jokaisen viikon perjantaina. Maanantaina jaan uudet laput.

No miksi viikkourakkamenetelmä on ollut mielestäni yksi parhaista opetuksen käyntänteistä? Ensinnäkin oppilas näkee siitä koko viikon koosteen ja saa näin hyvän kokonaiskuvan siitä, mitä tulee tapahtumaan. Toiseksi oppilaalla on halutessaan mahdollisuus tehdä tehtäviä myös etukäteen.

Kolmantena syynä on oma hyvinvointini. Teen viikkourakat valmiiksi edellisen viikon lopussa. Näin minulla on maanantaina valmiina kaikki monisteet ja suhteellisen selkeä käsitys siitä, mitä milloinkin tapahtuu. Tämä asioiden ennakointi on vähentänyt todella paljon työstressiä. Minulla on esimerkiksi tällä hetkellä viisi eri ryhmää: omien oppilaiden, kutosten kanssa 10 tuntia, ykkösten kanssa 10 tuntia ja loput tunnit kolmen eri ryhmän kanssa. Viikkourakkaa suunnitellessa tulee suunniteltua myös muiden luokkien opetus. On paljon helpompi hypätä porukasta ja aiheesta toiseen, kun voi luottaa, että pohjatyöt ovat valmiina.

Ensi viikolla kerron lisää viikkotehtävistä.

Esimerkki viikkourakkalapusta.