fbpx

Tunnetaidot opetustyössä -Opas haastaviin tilanteisiin

Tutustuin tässä taannoin tähän PS-kustannuksen julkaisemaan ja Anuliisa Lahtisen sekä Jarkko Rantasen kirjoittamaan kirjaan. Alkuun voin sanoa, että vaikka kirjassa on lähes parisataa sivua, on se nopealukuinen. Lisäksi teksti on aseteltu niin, että kirjaa on helppo lukea. Helppous ja miellyttävyys – siinä heti kaksi ominaisuutta, miksi voin suositella tätä kirjaa.

Mielestäni kirjasta saa hyvän käsityksen siitä, mistä tunnetaidoissa on kysymys. Tässä on siis hyvä peruspaketti. Lahtinen on luokanopettaja ja Rantanen mm. psykologi ja tunnetaitovalmentaja. Kirja ohjaa opettajaa arvostavaan kohtaamiseen ympäristössä, joka on täynnä tunteita, eli siis koulussa. Kiinnostava pointti on, että tunneilmastolla on melkein yhtä iso vaikutus oppimituloksiin kuin kyvyillä ja lahjakkuustekijöillä. Pistää miettimään.

Tunnetaidot ovat kykyä säädellä tunteita: tunnistaa ja ymmärtää niitä sekä itsessä että muissa. Kirjan ajatuksena on ohjata opettajaa näkemään tunteet ja tarpeet käyttäytymisen takana. Jos emme havainnoi ja tunne omia ja muiden tunteita, sitä enemmän toimimme automaattiohjauksella. Tunteiden tunnistamiseksi kirjassa on tunnelista.

Nostan tässä esille muutaman itseäni puhutelleen pointin esille. Ensinnäkin on kiinnostavaa, että kun ihminen on voimakkaiden tunteiden vallassa, aivoihin ei kulkeudu yhtä paljon happea kuin normaalisti. Tämän vuoksi järkiajatteluun keskittynyt aivojen osa,  prefrontaalinen korteksi, jää vähälle hapelle. Ihminen ei siis vaan pysty ajattelemaan järkevästi. Rakastan tällaisia pieniä aivotiedefaktoja.

Itse en selvittele oppilaiden tai oikeastaan kenenkään kanssa asioita silloin, kun olen kiihtynyt. Jos niin on pakko tehdä, hidastan tietoisesti puhetta ja uloshengitystä.

Toinen hyvä pointti on syväkuuntelu. Kuunnellaan sekä korvilla että keholla. Virittäydytään aidosti tilanteeseen.

Kolmanneksi kirjassa puhuttiin siitä, kuinka tärkeää on tunnistaa tarpeet tunteiden takana. Tässä esiteltyjä tarpeita ovat tarve olla kiinnostava, tarve tulla ymmärretyksi, tarve olla arvostettu, tarve tulla reilusti kohdelluksi, tarve edistyä, tarve tehdä merkityksellisiä asioita sekä hallinnan tarve. Tunteisiin voi vaikuttaa näiden tarpeiden tunnistamisen kautta. Tarpeita voi esimerkiksi sanoittaa hankalassa tilanteessa.

Kirjassa esitellään opettajan tärkeimpiä tunnetaitoja. Näistä esimerkkinä ns. miinanraivaus, jossa hankalat asiat ja tunteet otetaan käsittelyyn heti alkuun. Ennakoidaan siis tulevat haasteet. Kustakin tekniikasta on kirjassa esimerkkejä. Pidin myös syväkiitoksen ja armottoman arvostamisen menetelmistä, joissa huomio siirretään hyvään. Avuksi kirjassa on listoja, joista voi poimia asioita, jos tuntuu, ettei keksi itse mitään positiivista joistain oppilaista.

Itse käytän työssäni ja muussa elämässä aika paljon tuota armotonta arvostamista ja sen yhteydessä syväkiitosta. Sanon toisille mitä heissä arvostan ja muistan kiittää. Toki sitä voisi tehdä useamminkin. On hyvä testata, mitä luokalle tapahtuu, kun heitä kehuu. Menneellä viikolla oli nopsajalka-kakkosten tunti ja luokan työrauha oli ajoittain aivan ihmeellisen hyvä. Syynä siihen oli, että heti kun tuli hetken työrauha, kehuin heidän työskentelytaitojaan kertomalla, kuinka ylpeä heistä olen.

Kirjan lopussa tunnetaidot viedään haastaviin tilanteisiin. Puhutaan mm. luokan huonoon ilmapiiriin vaikuttamisesta, hankalan asian juttelemisesta huoltajien kanssa, Wilma-viestinnästä ja tärkeimpänä opettajan omasta jaksamisesta.

Kuten alkuun sanoin, suosittelen kirjaa kaikille tunnetaidoista kiinnostuneille ja varsinkin vasta-alkajille. Meille konkareille olisin kaivannut ehkä hieman haastavampia tilanteita koulun arjesta. En tainnut saada vieläkään vastausta siihen, millä häätää vastaanpullisteleva yläkoulun teinijoukko sukkelaan alakoulun sohvilta vetelehtimästä. Mutta ehkä taikatemppuja ei ole. Sen kerran kun he eivät minua totelleet, istuin siihen sitten heidän kanssaan kuuntelemaan niitä tarpeita. Baby steps.

Jaksaa, jaksaa… Tai sitten ei

Olen seurannut viime aikoina kirjoittelua liittyen opettajien työssä jaksamiseen ja työhyvinvointiin. Pääasiassa fokus pyörii yksittäisten opettajien purkauksissa ja sitten näissä “Riittääkö opettajalla aikaa oppimiseen?” -tyyppisissä jutuissa, joissa lausuntoja antavat kaikenlaiset koulutuksen asiantuntijat, ei opettajat. Edellä mainitut jutut julistavat pääsääntöisesti kahta sanomaa: opettajan työ on rankkaa ja se on muuttunut ja muuttuu koko ajan byrokraattisemmaksi.

Kaikesta huolimatta koen itse, että jaksan työssäni paremmin. Ajattelin jakaa tässä niitä ajatuksia ja toimenpiteitä, joilla olen lähtenyt itse lataamaan akkujani. Minulla on siis vajaan kymmenen vuoden takana aika, jolloin tuntui, etten jaksa enää. Itkin pienestäkin vastoinkäymisestä ja työt tulivat uniini. Toki viime yönäkin heräsin ja huomasin nähneeni unta monialaisten projektien arvioinneista, mutta kyseessä on nykyään enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Joskus olin niin kierroksilla nukkumaan mennessäni, että nukahtaminen oli miltei mahdotonta. Nukahdin herätäkseni taas parin tunnin päästä uudestaan.

Töissä olin koko ajan todella impulsiivinen ja pahalla tuulella. Eräs kollega sanoikin jälkikäteen, ettei minulle uskaltanut tulla sanomaan mitään. Toki toisten kanssa tulee toimeen paremmin kuin toisten. Se on selvää. Minusta on hyvä merkki, etten edes muista, milloin minulla olisi ollut esimiehen tai työkaverin kanssa konfliktia.

Tietoisuus omasta kehosta, tunteista ja mielestä. Tämä on kaiken A ja O. Jos mindfulness ei anna kuin yhden asian ihmiselle, olkoon se tämä. Kyky huomata, miten keho on jännittynyt, olkapäät korvissa, vatsalihakset ja leukalihakset tiukkana. Asioiden kohtaaminen rennolla keholla tuo tilaa asioiden ja niiden aiheuttaman reaktion välille. Automaattiohjauksella olemisen sijaan pystyy harkitsevampaan toimintaan.

Huumori. Se, että osaa nauraa itselleen, omalle ryppyotsaisuudelleen ja mokailuilleen. Musta huumori kollegoiden kanssa. Kutosluokkalaiseni ovat alkaneet käyttää sanaa “sarkasmi”. Se tuo taas uuden tason vuorovaikutukseemme.

Positiivista ja kannustavaa kohti. Tunteet tarttuvat. Positiivisuus tarttuu ja niin tarttuu negatiivisuuskin. Jaan innostukseni niiden työkavereidan kanssa, jolta saan myötäinnostumista. Suojaan itseäni, jos jollain on tapana torpata tai mitätöidä ideani.

Hassuttelu. Liittyy edelliseen. Draama ja leikkiminen oppilaiden kanssa. Go Noodlen yhteisölliset aktivointivideot on hyviä, jos ei muuta keksi.

Myötätunto itseä kohtaan. Tätä on stressi. Tätä on kiire. Tätä on kärsimys. On ookoo olla herkkä. On ookoo, ettei tiedä tai osaa. Ei tarvitse olla täydellinen.

Lepo. Olen temperamentiltani todella aktiivinen. Työajassani ei ollut rajoja. Vastailin Wilma-viesteihin myöhään iltaisin. Kun en ollut töiden parissa, olin suorittamassa jotain muuta. Kalenterini oli ihan täynnä. Nykyään pyrin tekemään kaiken työn koululla kello 16 mennessä. Välillä teen töitä viikonloppunakin, mutta se on hyvin rajattua.

Vapauttavaa on myös se, että saa tehdä, mitä päähän pälkähtää. Aikatauluttomuus. Unet joka yö vähintään kahdeksan tuntia.

Nyt olen alkanut miettiä enemmän ja enemmän sitä, että tarvitseeko jokaisen tyhjän aukon täyttää esimerkiksi somettamisella. Voisivatko nuo hetket olla niitä hengitys- ja rentoutustaukoja?

Opetuksen yksinkertaistaminen. Jos ei ole jaksamista ja aikaa, niin ihan perusoppitunnit riittävät. Yksi projekti kerrallaan.

Tee. Yksi. Asia. Kerrallaan. Muut voi laittaa listalle ja niihin voi palata, kun on aikaa.

Viikkosuunnittelu. Suunnittelen perjantaina seuraavan viikon valmiiksi. Siitä lisää täällä.

Merkityksellinen kohtaaminen. Kollegan auttaminen, jos hän pyytää apua. Oppilaan kohtaaminen kiireettömästi. Jos minulla ei ole juuri silloin aikaa, sanon, että nyt ei käy, mutta kun olen saanut tämän valmiiksi, palaan asiaan. Tietoinen kuunteleminen (juttu täällä). Toisen näkeminen.

Avun pyytäminen. Ei varmaan vaadi mitään lisäselityksiä.

“Se on vain työtä.” Opettajuuteni aallonpohjassa tämä oli viesti, jonka takana oli koulumme senhetkinen kuraattori. Hän tuki jätti-isoa superlevotonta luokkaani – ja minua. Tuntui, että joka välitunnin jälkeen tuli uutta selvitettävää. Kun oppilaiden kanssa meni ihan ookoo, niin tuli vanhemmilta kaikenlaista kyseenalaistamista ja syyttelyä (toki suurin osa vanhemmista oli aivan kultaisia <3). Tuntui, että aina, kun pyysin apua, homma kääntyi siihen, että olinko minä  tehnyt tarpeeksi. Aivan kuin kaikki olisi johtunut minusta. Tunsin olevani ihan nolla. Työ oli elämäni, enkä nyt puhu positiivisessa mielessä. Selviytymistä, päivien laskemista.

Teen työtäni sydämelläni. Minun ei kuitenkaan tarvitse ottaa asioita henkilökohtaisesti. En pysty muuttamaan tai pelastamaan kaikkia kohtaamiani lapsia. Turvallisen aikuisen titteli on ihan riittävä.