Mikä sinua pidättelee?
Näin kysyi ystäväni kahvikupposen ääressä Espoon keskuksen trendikahvilassa kolmisen vuotta sitten. Olimme jutelleet siitä, kuinka tunsin junnaavani elämässäni paikallani. Oli paljon, mitä halusin tehdä, mutta en löytänyt kanavaa. Minulta puuttui myös rohkeus. Rohkeuden esteenä oli ikiaikainen pelkoni siitä, että jos tulen näkyväksi kaikkien puolieni kanssa, minua ei hyväksytä.
Taustani, johon liittyy lapsuudenkodin alkoholismia, turvattomuutta, läheisriiipuvuutta, omaa alkoholismia sekä lukuisia muita riippuvuuksia, oli suurin salaisuuteni. Ystäväni kysymyksen äärellä tajusin samantien, mitä minun oli tehtävä: tultava ulos kaapista sen kanssa.
Tässä sitä nyt ollaan. Salaisuuteni paljastuminen ei hajoittanutkaan minua ja maailmaani, niin kuin pelkoni oli minulle vakuutellut. Päinvastoin. Se avasi sellaisen oven, jonka kautta olen jättämässä, ainakin toistaiseksi, opettajan työni ja suuntaamassa kohti uutta ja ihmeellistä.
Haluan tehdä sitä, mikä saa sydämeni laulamaan: auttaa toipumisessa ihan alussa tai pidemmällä olevia luopumaan riippuvaisista ja haitallisista käyttäytymismalleista ja saavuttamaan tunne-elämän raittiuden. En halua hylätä koulua ihan täysin, vaan tuoda edelleen hyvinvointia kouluihin ja muihin työyhteisöihin, mutta nyt ulkopuolelta käsin. Näin minulla on mahdollisuus vaikuttaa suurempaan joukkoon ihmisiä ja käyttää enemmän minulle luontaista luovuutta.
Odotan uteliaan innostuneena, mitä kaikkea tässä voi vielä aueta!