Minä väitän, että 6/10 riittää. Toipuvana perfektionistina tämä lupaus itselle on poistanut taakan siitä, että a) asioiden pitäisi olla täydellisiä b) pitäisi olla aina ”hyvän” tasolla, eli 8/10 c) pitäisi olla aina siloteltu. On ookoo olla myös ihan tavallinen. Upota tapettiin. Tarkkailla sivummalla. Elää rutiineja ja nauttia niistä.
Itsellä on takana tosi intensiivinen työrupeama ihan huikeassa yritysvalmennuksessa. Keskiviikkona kaikki kulminoitui siihen, kun lanseerasin uuden palvelun, jossa pääsen jo nyt tässä pilotissa auttamaan kymmeniä ihmisiä riippuvuuksien ja haitallisten tapojen kanssa.Olin nukkunut melkein viikon huonosti jo tuohon menessä. Lanseerauksen jälkeen olen vajonnut tuttuun ja turvalliseen ADHD-jumitukseen, josta perfektionisti minussa (jota on vielä hippanen jäljellä), ei välitä.
Pitäisi jatkaa suorittamista ja tuotteliaisuutta. Kun saavutan jotain hienoa, en pysähdy siihen ja nauti työni hedelmistä. Sen sijaan potkaisen riman hieman korkeammalle.
Onneksi minulla on taitoja työskennellä tämän sisäisen äänen kanssa. Istun alas ja tunnen sitä epämukavuutta, joka seuraa siitä, että annan itselleni tilaa vain olla. Ja tiedätkö mitä? Epämukavuus rauhoittuu ja sulaa pois.
Aina ei tarvita monimutkaisia harjoitteita tai kikkoja. Monesti pelkkä tunteen tunteminen riittää.
Perfektionismi on eräs haitallisen riippuvuuden ilmenemismuoto. Yritämme hallita sitä, mikä ei ole hallittavissa. Se aiheuttaa meille kipua. Kipua, jota sitäkin yritämme hallita. Perfektionismiin on vaikea hakea apua, koska se on sosiaalisesti hyväksyttävää. Täydellisiä ihmisiä ihaillaan. Omaa keskeneräisyyttä verrataan muiden ulkokuoreen tai mielikuvaan mediassa.
Millä tavalla sinä työskentelet täydellisyyden tavoittelun kanssa? Riittääkö sinulle 6/10?