Saan jatkuvasti lokaa niskaan siitä, että puhun riippuvuuksista ja itsemyötätunnosta samassa lauseessa. Se ei ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun olen kuullut esimerkiksi sellaisen lauseen, että ”Ei ketään raitisteta päätä silittämällä.”
Mutta hei, itsemyötätunto on paljon muutakin kuin pelkästään lempeyttä.
Lempeys, eli se, että olemme ystävällisiä itseämme kohtaan, on yksi osa itsemyötätuntoa. Ja tämähän on oikeasti toipumisen perustaito, koska me riippuvaiset, riippuvuuksiin taipuvaiset ihmiset, ollaan ikämme raipattu itseämme siitä, että olemme huonoja, vääränlaisia, emme osaa tehdä asioita niin kuin muut ihmiset.
Itsemyötätunnossa on tämän lisäksi toinenkin puoli. Jos tämä ensimmäinen puoli on karhuäiti, joka pitää karhunpentua sylissä, niin se toinen puoli on fierce self-compassion. Eli se on rajumpaa, vahvempaa – se on sitä, että harjoittelemme kertomaan tunteistamme, tarpeistamme ja asettamaan rajat. Eli tunnistamme tarpeemme ja tunteemme ja osaamme ilmaista niitä.
Siinä ei ole oikeasti minkäänlaista nössöilyä. Se ei ole pään silittämistä. Ja toki sellaisille ihmisille, jotka ovat hakkaamalla tai nöyryyttämällä kasvatettuja, tällainen ystävällisyyden kokemus itseä kohtaan ja sen treenaaminen voi olla tosi uhkaavaa, koska me joudumme samalla kohtaamaan oman haavoittuvuutemme.
Meille naisille varsinkin – jos ajattelemme juomakenttää – niin mehän olemme monesti olleet kynnysmattoja. Jos ajatelemme läheisriippuvuutta, niin olemme olleet niitä, jotka ovat laittaneet omat tarpeet ja tunteet sivuun ja ottaneet toisten tunteet ja tarpeet etusijalle. Emme ole osanneet vetää rajoja.
Meille se ensimmäinen itsemyötätunnon askel onkin se, että lähdemme vahvistamaan vahvaa itsemyötätuntoa. Eli puhumme tunteistamme, tarpeistamme, asetamme rajat – ja emme anna toisten ihmisten kävellä ylitsemme.
Minkälaisia ajatuksia tämä herättää?
