Monesti, kun elämä tuo eteen todellisia vastoinkäymisiä, meillä menee energia siihen, että selviämme niistä. Saattaa olla, että mietimme, miksi meille käy näin. Olemmeko viallisia tai vääränlaisia? Miksi olemme ansainneet tämän?
Kun aikaa kuluu ja saamme etäisyyttä sattuneeseen, saatamme huomata, että kyseessä on ollut itse asiassa hyvin arvokas opinkappale. Tilanne, joka sai meidät tolaltaan, onkin avannut jotain uutta. Luulimme tulleemme umpikujaan, mutta itse asiassa meille avautuikin ovi johonkin sellaiseen, jota emme olisi uskaltaneet edes toivoa.
Englanniksi sanotaan ”blessing in disguise”, siunaus valepuvussa. Toipuminen ei tapahdu vain silloin, kun kaikki menee hyvin, vaan juuri niissä hetkissä, kun emme tiedä, kuinka jatkaa. Silloin meillä on mahdollisuus oppia jotakin syvempää – itsestämme, elämästä, luottamuksesta.
Ehkä tärkein oivallus onkin se, ettei vastoinkäymisiä tarvitse enää pelätä. Ne eivät tarkoita, että olisimme epäonnistuneet, vaan että olemme matkalla kohti jotakin todellisempaa ja syvempää.
Kohti autenttista itseämme. Kohti kestävämpää toipumista.
Mikä hetki sinun elämässäsi on jälkikäteen osoittautunut siunaukseksi valepuvussa?
Omalle raittiille taipaleelle on osunut paljon epätoivon hetkiä, jotka myöhemmin ovat olleet opeista parhaimpia. Nyt päällimmäisenä tulee mieleen se, kuinka usean läheisriippuvaisen suhteen jälkeen luulin kuolevani. Olin todellisessa tuskauniversumissa.
En olisi halunnut kohdata pohjatonta yksinäisyyttä ja tyhjyyttä. Koin olevani täysin arvoton ilman toisen hyväksyntää. Luulin aidosti, etten selviä. Mutta tässä ollaan. 12 vuotta hyvässä – rakastavassa ja tasapainoisessa – suhteessa.
Jokainen ero vahvisti minua pakottamalla minut kohtaamaan riippuvuuden valheellisen kuplan. Ne kertoivat minulle selkeästi sen, mikä ei minulle sovi. Vaikka en tiennyt, mitä haluan, tiesin, mitä en halua. Se oli alku läheisriippuvuudesta toipumiseen.
Miten sulla?
