Tämä kirjoitus on pitkä. Ota siis kuppi kuumaa ja mukava asento.
Tätä tekstiä on ollut yllättävän vaikeaa kirjoittaa. Lykkäsin sitä koko viime viikon ja nyt kun sunnuntai ja minulla on tässä tunti aikaa ennen vertaistapahtuman vetämistä, on viimeinen hetki kirjoittaa. Olen miettinyt, miksi näin vahvan reaktio. Totuus on, että viime viikko oli minulle henkisesti raskas. Nukuin huonosti ja mielialani oli maassa. Minun oli vaikea saada asioita aikaiseksi. Tämä oli minulle outoa, koska yleensä ADHD-piirteisenä minulla on virtaa kuin pienessä kylässä.
Paluu 15 vuoden takaiseen aikaan tekee mieleni herkäksi ja sydämeni haavoittuvaksi. Minun on pitänyt vahvistaa itseäni, että pystyn palaamaan mielessäni menneisyyteen. Nyt voimia on tarpeeksi ja siksi sinä luet tätä viestiä.
2010 maaliskuun lopussa löysin rinnastani kyhmyn. En olisi mennyt näyttämään sitä lääkäriin, jollei ryhmäkaverini Nimettömien läheisriippuvaisten ryhmästä olisi jakanut siitä, kuinka hän oli paniikissa oman vastaavan kyhmynsä kanssa. Mietin, mitä hän panikoi ja sitten olinkin itse vastaavassa tilanteessa.
Minä olin 35-vuotias ja elämäni voimissa. Olin diagnosoinut itseni läheisriippuvaiseksi ja alkanut löytää työkaluja. Olin vertaistukiryhmien mallioppilas. Tein töitä, treenasin ja suoritin elämää 100 lasissa. Sisällä kuitenkin ammotti tyhjyys, vaikka se vielä tässä kohtaa oli minulle täysi mysteeri. Niin hyvin olin sen piilottanut.
Herneen kokoinen kyhmy muutti maailmani ja ajoi minut lääkärin vastaanotolle. Parin päivän sisällä sain puhelun: minut kutsuttiin lisätutkimuksiin. Menin sinne ystäväni kanssa, joka piti minua kädestä, kun näin monitorissa tämän kyseisen kyhmyn vieressä jotain sellaista, jota ei olisi voinut käsillä tuntea – se oli gradus 3:n syöpää, joka on sellainen seuralainen, ettei sen kanssa pelleillä. Eli ilman lempeää jättiläistä näitä muita ärhäköitä tapauksia ei olisi havaittu.
Hoito oli yksiselitteinen: vasemman rinnan poisto, kuusi kertaa sytostaatteja sekä säde- ja lääkehoidot päälle. Hoitosuunnitelmaa tehtiin usealle vuodelle. Sain kerralla sellaisen pysäytyksen, että elämä oli pakko kalibroida uudestaan.
Minut leikannut lääkäri ehdotti minulle meditaatiota. Olin kuullut meditaatiosta aiemminkin, koska se oli osa 12 askeleen ohjelmaa. Pidin itseäni kuitenkin liian levottomana meditoimaan. Toisin sanoen minun olisi pitänyt olla jo valmis.
Ensimmäisten sytostaattihoitojen aikaan asunnossani alkoi putkiremontti ja minun oli pakko muuttaa ystäväni luokse. Hän kävi meditaatioilloissa ja houkutteli minua mukaansa. Tuntui, että nyt oli aika kokeilla, mitä meditaatiolla on minulle tarjottavana. Se muutti kaiken.
Huomasin kyllä, että kun aloin keskittyä hengitykseen, mieleni tuli ihan hulluksi. Se poukkoili paikasta toiseen ja keskittymisestä ei tullut juuri yhtään mitään. Jokin siinä paikallaan istumisessa muiden kanssa oli kuitenkin sellaista, että se sai minut palaamaan uudestaan ja uudestaan noihin meditaatioiltoihin. Oli rauhoittavaa olla rauhassa.
Kun minulle opetettiin, että tarkoitus ei olekaan tyhjentää mieltä, vaan antaa ajatusten tulla ja mennä ja olla ikään kuin ulkopuolisen tarkkailijan roolissa, aloin päästä jyvälle siitä, mistä meditaatiossa oikeasti on kysymys.
Kotona en pystynyt alkuun meditoimaan ollenkaan. Laitoin kellon hälytyksen minuutin kohdalle ja istuin sen aikaa. Sitten istuin kaksi minuuttia. Sitten 10 minuuttia.
Pian aloin huomaamaan, kuinka aloin tiedostaa aivan uudella tavalla ajatuksia niin, tunteitani ja sitä, mitä kehossani tapahtuu. Minun ei tarvinnutkaan lähteä toimimaan jokaisen impulssin mukaan. Minun ei tarvinnut paeta joka ikistä tunnetta, joka kehooni asettui, vaan pystyin olemaan hiljaisuudessa reagoimatta näiden tunteiden kanssa, jotka saivat minut ennen pois tolaltaan.
Tämän kaiken ihmeellisyyden tuoksinassa minulle alkoi avautua se, että itse asiassa päihderiippuvuus ja läheisriippuvuus olivat vain osa sitä riippuvuuksien kirjoa, joita elämässäni oli. Käytin muun muassa sokeria, shoppailua, rahaa ja suorittamista pitääkseni haastavat tunteet käsivarren mitan päässä. Samalla ne toivat minulle nopeita, tuttuja hyvänolon tunteita. Oikeutin ne itselleni, koska enhän käyttänyt päihteitä.
Syövästä toipumisen rinnalla kulki siis toipuminen riippuvuuksista. Olin käännekohdassa. En halunnut elää enää siinä harhassa, että joku asia minun ulkopuoleltani pystyisi tuomaan minulle onnellisuuden, vapauden ja merkityksellisyyden.
Tajusin, että en ole uhri. En ole voimaton. Minulla oli enemmän hallintaa elämääni kuin ikinä olisin pystynyt uskomaan. Huomasin, kuinka pystyin valitsemaan asenteeni ja tärkeimpänä asiana sen, kuinka reagoin tunteisiini ja ajatuksiini. En ollut enää tiedostamattoman puoleni vietävissä oleva sätkynukke.
Ymmärsin ja otin vastuun toipumisestani. Ajoittain pystyin suhtautumaan jopa lempeästi omaan epätäydellisyyteeni. Näin elämässäni alkoi avautumaan uusia ovia, jotka ovat mahdollistaneet tunne-elämän raittiuden eli toipumisen uuden tason.
Nyt olen saanut jo terveen paperit. Tiedostamisen, hyväksymisen ja lempeyden tie ei kuitenkaan ole häipynyt elämästäni. Päinvastoin. Se syvenee ja syvenee jatkuvasti, kun saan päivä päivältä ymmärrystä siitä, mitä olen mieleni kellareihin työntänyt.
Jos minä voisin antaa jonkun neuvon kaikille toipumisen tiellä oleville, se olisi: treenaa meditaatiota. Treenaa erilaisia meditaatioita. On mietiskelyä eli kontemplaatiota. On keskittymisharjoituksia. On tunnetaitomeditaatioita. On kehollisia meditaatioita. Tässä oli vain muutama esimerkki. Etsi sellaisia meditaatioita, jotka sinulle toimivat. Et varmasti tule katumaan. Tiedostaminen on toipumisessa välttämätön supertaito.
Kiitos, kun jaksoit lukea loppuun asti. Jos tarinani resonoi, ota sometili niin seurantaan tai laita minulle viestiä.
Et ole yksin. Et ole vääränlainen. Olet toipumisen arvoinen.
Muistetaan hengitellä.
