Tämä on tosi monisyinen kysymys, koska tunteet yleisesti ovat olleet minulle haastavia. Mikä niissä sitten on ollut haastavinta? Tässä muutama esimerkki:
Viha: vaikeaa on ollut erottaa se, mikä on tervettä ja mikä on epätervettä aggressiota. Viimeisin etappi tämän käsittelyn taipaleella on ollut se, että olen pelännyt ulos tulevan vihan olevan niin kontrolloimatonta, että en ole uskaltanut sitä täysin ilmaista.
Ja kuulkaa, se vapaus, kun vihan antaa tulla ulos sellaisen ihmisen seurassa, joka pystyy ottamaan sen vastaan ja jopa kannustaa sen ilmaisuun. Se on voimaannuttavaa jos mikä.
Pelko: ylipäätään sen sanominen, että minua pelottaa, on ollut vaikeaa. Minulle pelon myöntäminen on samalla haavoittuvaksi asettumista. Suurin pelkoni on ollut se, että ihmiset hylkäävät minut, jos saavat tietää miten vaurioitunut oikeasti olen.
Häpeä: tämä on tunteista viimeisin tunnistamani. En ollut tajunnut, että häpeää ilmenee minussa myös lamaantumisena ja dissosiaationa eli niin, että mikään ei tunnu miltään ja pää lyö aivan tyhjää. Että valahdan veltoksi, kutistun lapsen kokoiseksi. Häpeän kehollisen vastineen opin vasta parisen vuotta sitten, kun aloin opiskella terapeutiksi.
Rakkaus ja ilo: näiden vastaanottaminen on ollut todella vaikeaa. Ajatus siitä, että jos sallin itseni tuntea rakkautta ja iloa, jotain pahaa tulee tapahtumaan tai että ne otetaan minulta pois, ovat olleet tosi isoja esteitä. Taustalla on arvottomuuden haava. Alitajuinen uskomus siitä, että en ole hyvän arvoinen.
Olen kiitollinen siitä, että minulla on ollut toipumisen tiellä vahva usko siihen, että jos suostun tunnetyöskentelyyn, on se portti vapauteen. En voi ottaa ohituskaistaa onnellisuuteen, vaan aitoon onnellisuuteen pääsemiseksi minun täytyy kohdata matkalla olevat esteet ja muuntaa ne vahvuuksiksi.
Tunteiden kohdalla tämä tarkoittaa sitä, että olen saanut harjoitella ystävystymään tunteideni kanssa. Ja ennen kaikkea olen ystävä pystynyt sen sisäisen lapsen kanssa, joka on näitä tunteita kantaa. Aina en ole pystynyt siihen yksin. Haavat syntyivät suhteessa. Näin ne myös parantuvat suhteessa. Olen tarvinnut monet kohtaamiset myötätuntoisten ja minun hermostoani vakauttavien ihmisten opastuksella.
Ilo on surun tuolla puolen. Oma voima on häpeän ja pelon tuolla puolen. Jokaisella tunteilla on tärkeä tehtävänsä, jos ne pysyvät niin sanotusti palvelutehtävässä, eivätkä ota elämäni ohjaimia. Niillä kaikilla kun on todella tärkeä tehtävä myös toipumisessani.
Kaikki tunteet kuuluvat toipumiseen.
Tunnetyöskentelyn tarkoitus kohdallani on palauttaa kaikki tunteet niiden omille paikoille. Rinnalleni voimavaroiksi ja oppaiksi elämän sokkeloissa.