Minä aloitan. Minulla se on kokemus. Tässä reilun 22 vuoden aikana, jotka olen ollut toipumisen tiellä, minulla on roppakaupalla kokemusta siitä, mitä tapahtuu, jos en pidä huolta itsestäni. Toisaalta minulla on ihan samalla tavalla kokemusta siitä, mikä tukee mun toipumista.
Yksi todella tärkeä pointti on se, että takapakit tai kipeät tunteet eivät tarkoita sitä, etteikö toipumista tapahtuisi. Ne kuuluvat jokaisen ihmisen elämään. Minä en ole poikkeus. En tule ikinä palaamaan entiseen. En siihen, millainen olin yli 22 vuotta tai viikko sitten.
Itse asiassa juuri epämukavuus mukaan lukien vastoinkäymiset eivät ole elämän esteitä, vaan NE OVAT ELÄMÄ. Kun hyväksyn tämän, elämä helpottuu suunnattomasti.
Tyyneysrukouksessa sanotaan hyvin ” Tyyneyttä hyväksyä asiat, joita ei voi muuttaa, rohkeutta muuttaa mitkä voi, ja viisautta erottaa nämä toisistaan (tai viisautta erottaa omat asiat muiden asioista, kuten ensimmäinen kummini tapasi sanoa).
Motiivia minulla lisää myös se, että tämä kaikki on vapaaehtoista. Minun ei ole pakko olla raittiina. Minun ei ole pakko toimia eettisesti, ystävällisesti ja anteliaasti. Saan halutessani sumentaa mieleni millä tahansa pakokeinolla. Motivaationi tulee sisältä.
Annan myös itselleni luvan olla motivoitumatta.
Millaisia ajatuksia tämä herättää?
